Rakas Yksinäisyys,…
Päätin
vihdoin kirjoittaa Sinulle, vaikka meidän ensitapaamisestamme on kulunut
lukuisia vuosia. Jo silloin tiesin, että meistä tulee erottomattomat ja olemme
toistemme tukena hyvinä ja pahoina hetkinä. Olet auttanut minua kurjan elämäni
varrella sanoinkuvaamattoman paljon ja olen kiitollinen siitä sinulle, mutta…
Minusta
alkoi tuntua, että nyt olisi hyvä aika erota toisistamme. Olen vasta
neljänkymmenen kesän ikäinen, enkä ole vieläkään päässyt vauhtiin elämässäni.
Oloni on kuin kuihtuvalla auringonkukalla säteilevän auringon paahtopaisteessa.
Haluan saada elämäni kukoistamaan; haluan elää taas täysillä.
Hetkenä,
jolloin me tapasimme olin hyvin allapäin ja masennuksen portailla. Olin
vetäytynyt itseeni, enkä halunnut olla kontaktissa muun maailman kanssa, vaan
elin maailmassa, jonka loin pääni sisällä täysin sellaisena kuin itse halusin
sen olevan. Se oli täydellinen paikka minun kaltaiselleni ihmiselle. Minun ei
tarvinnut hävetä tekojani, ajatuksiani; ei tarvinnut hävetä minua itseäni. Kun
taas tosielämässä en voinut tehdä mitään, sillä häpesin, enkä uskaltanut.
Ihmiset pitivät minua outona, rumana ja epämiellyttävänä persoonana, eivätkä he
halunneet olla missään tekemisissä kanssani. Olin yksin. Aina.
Olin
syrjitty ja minulla oli perheeni kanssa ongelmia. En ollut kertaakaan
seurustelusuhteessa, minulla oli vain pari yhden illan juttua. Tunsin itseni
epäonnistuneeksi ihmiseksi ja kaipasin apua, tai edes yhden ainoan henkilön,
jolle pystyisin jutella ja avautua kaikista niistä asioista, jotka piinaavat
minua ja jyrsivät minua sisältä. Kaikki oli kuitenkin toivotonta.
Haluan olla
suorapuheinen. En saanut sinulta kaikkea sitä, mitä toivoin saavani. Luulin,
että olisit aina, korostan, aina hyvänä ystävänäni ja tukenani. Luulin, että meillä
olisi hauskaa yhdessä ja että keksisimme aina monia asioita tehtäväksi, eikä
koskaan kyllästyttäisi toisiimme. Luulin, että olisin saanut paremman elämän
paetessa kanssasi omaan maailmaani ja että olisin siellä iänikäisesti
onnellinen. Valitettavasti kävi toisin.
Masennuin
ja vetäydyin itseeni entistä enemmän. Minusta tuli muille näkymätön. Olen jopa
melko varma, että kaikki, jotka joskus tunsin ja joista välitin sydämmeni
pohjalta, luulevat minun olevan jo pilvien tuolla puolen. Vaikka Sinä oletkin
paljon luotettavampi kuin ihmiset; et ole pettänyt minua kertaakaan sinä aikana
minä tunnemme, toisin kuin ihmiset, mutta tiedän kaipaavani kunnon seuraa.
Seuraa, joka koostuu luusta ja lihasta, niin kuin minä itse. Kaipaan sitä
taianomaista katsekontaktia, joka luo ihmisten välille suhteita. Kaipaan
puhetta ja naurua, joita en valitettavasti sinulta saa.
Olen
kiitollinen siitä, että minulla oli kunnia tutustua Sinuun. Iloitsen, että sain
omaa aikaa. Sain tehdä mitä lystää: ehdin tehdä jopa kaiken minkä halusin.
Minulla oli paljon aikaa miettiä, lukea, ajatella asioita eri näkökulmista.
Kehitin itseni paljon viisaammaksi. Tiedän ja olen kokenut asioita enemmän kuin
monet muut.
Nyt koitti
se aika, kun pitää mennä eteenpäin. Päätin, etten halua olla enää tässä
koomantapaisessa tilassa. Haluan kukoistaa, niin kuin joskus nuoruudessani.
Haluan aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä: hankin kunnon työpaikan, asunnon,
suhteet. Kaiken, minkä oikeat, kunnon ihmiset omistavat. Haluan olla oikeasti
onnellinen ja tällä kertaa ilman Sinua. Kiitos vielä kerran kaikesta ja myös
niistä hetkistä, joina olit kanssani ja lämmitit sydäntäni. On aika itsenäistyä
ja muuttua kuihtuneesta auringonkukasta kauniiksi, tuoksuvaksi ruusuksi.
Hyvästi,
rakas Yksinäisyys.
Sinun Minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti